Jos rooli äidistä taiteilijaksi tapahtui avajaismekon pukemisen tahtiin, roolinvaihto takaisin äidiksi kävi kokolailla samaa vauhtia avajaisten jälkeisenä aamuna lapsen oksentaessa aamupalapöytään. Mukavuusalueellani silti edelleen (no joo, ontuva vertaus tähän yhteyteen sillä lapsen sairastaminen on tietenkin kaikkein kauimpana mukavasta evö!). Kaikista roolivaatteistani, äidin superviitta on minulle kuitenkin ehkä se kaikkein rakkain. Tällä viikolla superviittani yltää myös naapurin pojan varaäitiyteen, jihuu! Ja vaikka nuo kymppivuotiaat onkin olevinaan niin isoja ja kovia ja nenäkkäitä teinejä ja meitä vanhempiaan ja varavanhempiaankin kaikessa-tietenkin-niin-kovasti-viisaampia (ei kai me itse oltu noin teinejä vielä tuossa iässä..??)..., on ne silti vaan aika herttaisia yhä. Kasvattaa, kasvattaa väsymykseen asti ja ojentaa niitä täytyy, mutta takanapäin voi hymyillä niiden mahtavuudelle. Ja kehua täytyy muistaa myös, päin naamaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti