Syyskuun varhaiset aamut. Jolloin aurinko paistaa ujosti, katot höyryävät yön jäljiltä ja taivas on täynnä usvaa. Talo hiljenee kaiken hoputuksen ("Pukekaa nyt reipaasti!, harjatkaa ne hampaat!, syökää, syökää, kyyti tulee jo!") jälkeen, kun sen asukkaat siirtyvät kukin omiin hommiinsa. Kaadan vielä yhden kupillisen kahvia, petaan sängyt ja siirryn kissan kanssa työhuoneelleni. Tästä alkaa työpäiväni, joka on ensimmäistä kertaa lasten syntymän jälkeen jokaisena arkipäivänä, koko aamupäivän ajan, jakamattomasti, kokonaan vain minun työaikaani! Omituista ja niin hienoa, että olen vähän epävarma siitä. Kuin se katoaisi, jos siitä ilakoi liian reteästi. Vasta heräilen tähän uuteen tilanteeseeni, hiljalleen, kuin syyskuun varhainen aamu.
3 kommenttia:
Täällä on tismalleen sama tilanne, mun työaika tosin on vaan kolmena päivänä viikossa ja mukana on koirat. Mutta nyt se alkaa - selkärankaista luovuutta päiviin ;D. Tutut tunnelmat siis, tämä hiljaisuus on ihmeellistä, ihanaa :D
Kuulostaa niin tutulta. Kahvikuppi hiljaisuudessa on luksusta. Varsinkin noiden samojen hoputusten jälkeen. :) Syysaamut ovat olleet ihanan raikkaita - mitä jos joskus tulisinkin aamukahvikupilliselle teille, jospa työt joustaisivat sen verran...
Voi Kaardemumma - kuinka hyvin siis ymmärrämme toisiamme ja niitä ristiriitaisia onnen ja kaihon tunteita. Enemmän kyllä onnea, sillä näinhän elämän kuuluukin mennä.
Ja hr - kylläpä vaan kuulostais hyvältä! Ja jos vaikka puolukkapiirakkamarjojakin haikailet niin ämpäri mukaan! (Kts. viimeisin postaukseni) Tehdään ne työt sitten iltapäivällä ja illalla, aivan kuin "entisessäkin elämässä". :)
Lähetä kommentti